Kun aloin kertoa ystävilleni, että seuraava ulkomaanmatkani suuntautuu Pohjois-Koreaan, yleisin reaktio myös maailmaa enemmän nähneiltä ihmisiltä oli yllättyneen rykäisyn alustama ”Miksi?”. Ensimmäisellä kerralla en ollut varautunut noin yksinkertaiseen kysymykseen, mutta huomasin toistelevani samoja vastauksia vielä kymmenennelläkin kerralla. Siksi, että Pohjois-Korea on nykymaailmassa valtiona ainutlaatuinen. Siksi, että sinne on niin vaikea päästä turistina. Siksi, että haluan käydä välillä paikassa, jossa kaikkea ei ole rakennettu turistia ajatellen (kuvitelma, joka osoittautui sittemmin täysin vääräksi). Ja lopulta, miksipä ei.

Pohjois-Korea eli Korean demokraattinen kansantasavalta on valtiona sosialistisen talousjärjestelmän viimeinen linnake. Kun se sellaisenaan romahtaa, mikä tuntuu matkan jälkeen yhä todennäköisemmältä, ei vastaavaa esimerkkiä enää ole. Mistään pienoismuotoisesta Neuvostoliitosta ei kuitenkaan ole kyse. Pohjois-Koreassa sosialistiseen järjestelmään yhdistyy nimittäin käsittämättömän vahva, perinnöllinen henkilökultti. Siinä missä isä Kim Il Sung kehitti ainutlaatuisen, alkuperäisen marxismi-leninismin vuosikymmenten saatossa korvanneen Juche-aatteen, astui poika Kim Jong Il luontevasti maan johtoon isänsä kuoltua vuonna 1994. Jatkajaa poika-Kimille ei ole esitelty. Asian kanssa alkaa olla jo pienoinen kiire, sillä aivoinfarktista kärsineen Kim Jong Ilin ihon väri muuttuu kelmeämmäksi kuva kuvalta. Silloin kun niitä ylipäätään julkaistaan.

Pohjois-Koreaan ei periaatteessa pääse kuin ryhmämatkalaisena. Kaverin kanssa tai yksin voi toki yrittää hankkia viisumin ja matkan Pekingin kautta, mutta silloin käytännön kulut nousevat niin korkeiksi, ettei alle suomalaisen keskitason tienaavalla moiseen ole varaa. Maassa on nimittäin mahdotonta tai ainakin todella vaikeaa liikkua ilman niin sanottuja päällystakkeja. Yksittäinen turisti joutuu palkkaamaan paikallisen oppaan ja tulkin lisäksi myös autokuskin. Meidän ryhmämme mukana kulki viiden vuorokauden ajan myös kameramies, joka tekaisi näppäränä miehenä reissusta dvd-elokuvan.

Ennen matkaa luin kahteen kertaan kanadan-ranskalaisen Guy Delislen sarjakuvakirjan Pyongyang: A Journey in North Korea (2005). Kerrontamuotoa vieroksuville voin kertoa, että Delislen teos pieksi Robert Willoughbyn Bradt-sarjan perinteisen matkaoppaan North Korea 6–0. Pohjois-Korea on tämänhetkisessä muodossaan enemmän kulttuuri-ilmiö kuin reppumatkailijan toiviomaa ja sen ymmärtämiseen Delisle tarjoaa huomattavasti paremman pohjan kuin käytännön lista hotelleista tai nähtävyyksistä. Vapaa liikkuminen oli ryhmältämme joka tapauksessa kielletty, joten paikallisessa tavaratalossa piipahtaminen jäi kaukaiseksi haaveeksi.

Menomatka sujui Helsingistä lentäen Pekingiin, josta matkustimme vuorokauden verran junalla Pjongjangiin. Paluulento Pjongjang–Peking kesti vain puolitoista tuntia.